22. huhtikuuta 2019

Koulukiusaaminen - tarinaa todellisuudesta

Olen perusluonteeltani sellainen, joka keskittyy pääasiassa elämän hyviin asioihin, sillä voisi sanoa, että onni kertaa itseään sitä mukaan, mitä enemmän siihen keskittyy. Toisin sanoen, kun muistaa arvostaa onnea, sitä myös kykenee tuntemaan aina herkemmin. Kliseistä kenties, mutta yllättävän totta. On kuitenkin asia, jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua valoisaksi, mutta haluan silti tuoda tätä omalta osaltani esille. Tuo asia on koulukiusaaminen. Tästä on viime aikoina puhuttu ja kirjoitettu paljon, mikä on sinällään hyvä - parempi olisi, jos sen hoitoon ja ehkäisyyn panostettaisiin huomattavasti suuremmin. Itse olen näin aikuisiällä ollut hyvinkin avoin omasta koulukiusaamisesta, jonka uhriksi jouduin jo ala-asteelta ja yhä pahenevassa määrin yläasteen loppuun saakka. Muistan kuitenkin vuosia ja vuosia myöhemmin sen valtaisan häpeän tunteen, mitä nuorena koki tietäessään olevansa kiusattu. Sen yritti peitellä lähes hinnalla millä hyvänsä - vaikka toisaalta voisi kysyä keneltä sitä oikeastaan edes peitteli? Kaikkihan kuitenkin tiesivät, että olin se kiusattu. Kenties nujerretun viimeinen toivo yrittää näyttää ulospäin, ettei ole satutettu, vaikka mieli vuotaa verta.
Mitä siihen lapsena koettuun häpeään tulee, näin aikuisena asia on kuitenkin täysin eri, sillä vaikka kiusaaminen omalla kohdallani meni sinne äärirajoille, on sen jollain keinoin vuosien saatossa ja lapsesta aikuiseksi kasvettuaan kääntänyt eräänlaiseksi voimavarakseen. Tämän vuoksi myös puhun kokemuksista hyvin avoimesti, koska koen ylipäänsä kaiken aiheen ympärillä olevan asian äärettömän tärkeäksi tuoda esiin ja herättää jälleen lisää keskustelua. Koulukiusaaminen on mielestäni pelkästään sanana uhria väheksyvä, koska todellisuus on hyvin usein suoranaista pahoinpitelyä, jota kenenkään ei pitäisi kokea - etenkään kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kasvuiässä, jolloin vasta vahvistaa herkkää minuuttaan koko loppuelämäänsä varten.

Tämä on asia josta haluan puhua ja jota haluan nostaa esiin. Koulukiusaamisen yhdet kasvot ja millaista sellaisen keskellä on elää ja kasvaa. Kokemuksesta on kuitenkin ainakin tässä yhteydessä suorastaan mahdotonta kirjoittaa kattavasti, koska vuosia jatkuneeseen kiusaamiskierteeseen mahtuu niin paljon käänteitä, että niistä saisi kokonaisen kirjan. Tämä teksti nyt kuitenkin täyttyköön edes pienestä osasta tarinaa.
Kiusaaminen oli kaiken kaikkiaan, voisi sanoa perinteisesti, hyvin sukupuolisidonnaista: tyttöjen puolelta henkistä, poikien puolelta fyysistä. Tytöt eristivät täysin ja käyttivät todella taidokasta henkistä väkivaltaa, joka oli täysin näkymätöntä, mutta viilsi veitsen tavoin. Pojat päinvastoin käyttivät hyvin avoimesti fyysistä väkivaltaa, muun muassa lyöden, päälle räkien, potkien tai vaikkapa omaisuutta koulun vessassa uittaen. Kiusaaminen oli täysin jokapäiväinen arkitodellisuus, ei vain hetkittäistä.

Ooikien fyysiset väkivallanteot tapahtuivat aina isolla porukalla: poikia oli yleensä vaihdellen 3-7 joukossa, jollaisella joukkovoimalla pahoinpitelivät. Keinojakin oli monenlaisia: joskus pelkkää joukolla päälle räkimistä, joskus polkupyörillä ympärillä ajamista ja siitä polkupyörän päältä potkimista vauhdissa. Milloin laitettiin seinää vasten ja sitten vauhdilla potkittiin - siinäkin vain mielikuvitus rajana. Mikäli kaaduin pahoinpitelyn johdosta maahan, pojat innostuivat niin sanotusti "lyömään lyötyä" kokoontuen ympärilleni potkimaan ja sitten se perinteinen: aina piti lopuksi räkiä päälle.
Talvisin milloin käytettiin märkiä hanskoja kasvojen lyömiseen, milloin heitettiin lumipalloja, joihin pyöriteltiin kiviä sisälle. Palloja keksittiin myös uittaa vessassa veden alla, jotta ne jäädyttyään olisivat entistä parempia heittoväleineitä - hurjan paljon hauskempaa. Toisinaan osa poikalaumasta piti kiinni, kun pari tunkivat lunta takinkauluksesta sisälle sylikaupalla. Sitten odotettiin, että lumi sulaa vaatteiden sisälle samalla kun heiteltiin lisää lumipalloja päin.

Toisinaan pojat käyttivät heittoaseena: jouduin ympyröidyiksi ja sitten piiristä yksi yksi tönäisi niin, että kaaduin jotain toista poikaa kohti ja siitähän se riemuisa leikki sitten lähti: vastaanottanut poika yökkäävin elein joko potkaisi ennen kuin kaaduin häntä päin tai törmättyäni tönäisi toiseen suuntaan, "hyi hitto, se koski muhun". Ja sama toistui, potkusta potkuun, tönäisystä tönäisyyn ja yökötyksestä yökötykseen.
Yläasteella jouduin jo niin pahasti koulukiusatuksi, että sitä on vaikea etenkään näin aikuisena edes ymmärtää, kuinka siinä pystyi millään muotoa elämään. Olemassaolevat kiusaajat tutustuivat uusiin ihmisiin ja opettivat uusille kavereilleen, että olen se jota kiusataan. Sittemmin nämä joille se oli opetettu, alkoivat kiusaamaan ja saatoin myöhemmin nähdä heidän opastavan jälleen uusia kiusaajikseni. Kuin valtava, kaiken alleen nielevä lumivyöry, joka lopulta kasvoi kaiken nieleväksi tuhoksi, jolle ei näyttänyt olevan loppua enää lainkaan.

Lopulta olin siinä pisteessä, että olin täysin yksin ja täysin kiusattu. Minulle tuikituntemattomat ihmiset kiusasivat, koska tiesivät että olin koulussa se, jota "kuuluu" kiusata. Hullua eikö? Lopulta pelkäsin jokaista tuntematonta ihmistä joka tuli vastaan, koska en voinut ikinä tietää kuinka käy. Sydän hakkasi niin lujaa, että kuulin sen paukutuksen korvissani saakka ja lyönti kiihtyi mitä lähempänä oli kohtaaminen vastaantulijan kanssa. Pelko oli niin silmitöntä, että tärisin lopulta kauttaaltani silkasta helpotuksesta, jos vastaantulija vain käveli ohitseni.


Y
ksi pahimpia mitä muistan on se, kun jo valmiiksi täysin elämäntoivoni menettäneenä, tuli tuntematon ihminen kavereineen luokseni tiedustelemaan, että "eiks sua oikeesti hävetä olla sä, mikset sä vaan tee palvelusta kaikille ja tapa ittees oikeesti?". Se oli yksi täysin viimeisimpiä nauloja arkkuun 14-vuotiaalle, joka eli päivästä toiseen yksin, pahoinpitelijöiden armoilla.


Yläasteen lopussa olin jo niin täysin henkisesti murskattu, etten uskaltanut enää edes mennä kouluun. Olin luvatta poissa, toisin sanoen lintsasin sieltä aivan vähän väliä, tehden lintsaamisesta tosielämän traagista taidetta. Istuin talvipakkasellakin yksin metsässä tuntikausia mielummin, kuin menin kouluun. 
Ja voi niitä onnenpäiviä kun tulin kipeäksi - ne oli ihania, koska sai aina hetken olla turvassa koulusta. Toivoin kuumeiden jatkuvan pitkään.

Yläasteen vikoina hetkinä olin niin täysin alistettu, eristetty, ja hakattu niin henkisesti kuin fyysisesti, että halusin kuolla. Siinä vaiheessa kun 14-vuotias on niin täysin nujerrettu, ettei näe enää muuta vaihtoehtoa kuin halun kuolla, asiat ovat menneet todella, todella pahasti pieleen. 14-vuotiaan kantti kuitenkin loppui kesken yrityksen, joten lopulta tuskallinen piina jatkui - koulu odotti jälleen.
Muistan kuinka menin kouluun ensimmäistä kertaa tämän jälkeen ja kiusaajat hyökkäsivät heti pihalla kimppuuni. Heillä ei ollut aavistustakaan miten lähellä olin lopettaa elämäni heidän takiaan, mutta se ei ollut edes pahinta. Pahinta oli se, että minä, se 14-vuotias lapsi, häpesin koko sielustani ja sydämestäni sitä, etten ollut onnistunut kuolemaan. Koko 14-vuotisen elämäni aikana en ollut hävennyt mitään niin paljon.

Luokkakavereistani jatkuva lintsaamiseni oli lähinnä hauskaa, joten he päättivät eräänä päivänä tempaista - he lintsasivat koko luokka kerralla. Minä en tuona päivänä ollut koulussa mutta tultuani sitten seuraavan kerran kouluun, päädyin kuraattorille. Siellä kuulin kuinka koko luokka oli lintsannut siksi, koska ottivat minusta, luokan lintsarista mallia. Kuraattori kertoi, että näytän huonoa esimerkkiä koko luokalleni ja kysyi että no, hävettääkö yhtään? Minua tietysti lähinnä hävetti, että olin olemassa, mutta en sanonut mitään. Kun on tarpeeksi nujerrettu ja elämähalu piiskattu pihalle, ei ole enää voimia sanoa mitään.

Nyt kun on aikuinen ja on oma lapsi, tätä kaikkea todellisuutta huomaa miettivänsä useammin. Kun on kokenut tuon kaiken sanoinkuvailemattoman hirveyden ja tietää toden teolla millaista se voi olla, huomaa tuumaavansa millaista oman lapsen koulutie mahtaakaan tulla olemaan joskus. Kuinka moni muu vielä joutuu läpikäymään tuon saman maanpäällisen helvetin lapsena/murrosikäisenä ja sen jälkeen hoitaa henkisistä arpiaan tai yrittää paikata ammottavia sisäisiä haavojaan vuosia sen jälkeen?

T
iedättekö, että meillä Suomessakin on monia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole selvinneet kouluajan rankasta kiusaamisesta ja pahoinpitelystä - ja niitä, jotka eivät edes ole eläneet sitä pidemmälle. Lapsia, jotka päättävät itse elämänsä, koska eivät jaksa uskoa tuskallisen piinan päättyvän.

Kasvu/kehitysiässä koetut tapahtumat voivat olla aivan äärettömän merkitseviä koko aikuisuutta ajatellen, eikä ne valtavat henkiset sirpaleet välttämättä korjaannu koskaan, vaikka aikuiseksi kasvaisikin.

Itse selvisin ja lopulta käänsin kokemukset voimavarakseni, mutta näin onnekkaasti ei kuitenkaan kaikille käy. Liian moni kuolee liian varhain,  tai elää piinaavat muistot jatkuvana varjona vierellään. 

22. maaliskuuta 2019

Hetkestä hiljalleen huomiseen

Olen elämässäni tullut hyvinkin konkreettisesti huomanneeksi, että mikäli jotain tiettyä asiaa odottaa pian tulevaksi, katse kiinteästi kaipuussaan, saattaa siinä samalla sivuuttaen kuluvan hetken täydellisesti ja tekee itselleen helposti niin kutsutun karhunpalveluksen. Toisin sanoen, mikäli unohtaa elää juuri nyt, huomisen kaipuussa kiinteästi kiinni, voi menettää yllättävän paljon.

Tällä ajatuksella mietin muun muassa vuodenaikoja. Tunnen monia ihmisiä, jotka inhoavat talvea hyvin voimakkaasti ja kertovat talven tuntuvan todella pitkältä, kun laskevat päiviä siihen, kun kesä koittaa. Vaan kuten on tapana sanoa, odottavan aika on pitkä ja tämä on mielestäni hyvinkin paikkansapitävä sanonta. Aika kesäänkin tuntuu huomattavasti pidemmältä, mikäli sitä odottaessaan korostaa itselleen kuluvan hetken karmeutta ja rastii epämiellyttäviä aikoja kalenteristaan, sitä seuraavia päiviä laskien.

Itse olen aina jollain tavoin pitänyt kaikista vuodenajoista, mutta joitain vuosia sitten huomasin, kuinka kevättalvi tuntui aina sitä pidemmältä, mitä voimakkaammin kesän kaukaiseen koittamiseen tuumailunsa tähtäsi. Siispä olen pyrkinyt siivittämään viimeiset talviset ajat piristävien puuhastelujen parissa - peräti kiinteästi kiinnittänyt mielessäni tietyt asiat juuri tälle vuodenajalle.

Yksi on kylpylän päiväkäynnit lähikaupungissa. Lilluminen lämpöisessä vedessä ja rentoutuminen höyrysaunan lempeässä lämmössä ovat asioita, joilla helposti nostan henkistä hyvinvointiani - oli sen lähtötaso millä korkeudella tahansa. Siispä aina jo silloin kun talven kylmät ja pimeät päivät koittavat, huomaan löytäväni suurta iloa ajasta, jolloin mielessäni koittaa "se ihana kylpylävuodenaika".

Tämä on luonnollisesti vain yksi esimerkki miellyttävien asioiden liittämisestä tiettyyn vuodenaikaan, koska miellyttävät asiat ovat yksilökohtaisia - se mikä yhdelle on miellyttävää puuhaa, ei suinkaan ole sitä jollekin toiselle. Pelkkä ajatuskin lämpöisessä "linnunmaidossa" lillumisesta tai harppomisesta läpi höyryisen huoneen voi olla jollekulle toiselle lähinnä piinaava painajainen.

Kaipuu seuraavaan vuodenaikaan on kuitenkin mielestäni hyvin luonnollista, vaikka nykyhetki ei harmaita hiuksia hulmauttaisikaan. Etenkin kun olemme jo lähempänä huhtikuun kuin maaliskuun alkua, siintää ajatuksensa jo suurella lämmöllä kevääseen kunnolla koittavaan.

Odottaa aikaa jolloin pienet versot alkavat nousemaan maasta aurinkoa kohti kurottaen ja putkahtavat kuorestaan puiden oksilla. Aikaan jolloin linnut saapuvat sirkutusten siivittämänä, ja jolloin värit voittavat harmauden ja maalaavat maisemaa moninaisuudellaan.


Kun pääsee hankkimaan ensimmäiset kesäkukat ja istuttamaan ne ilokseen. Ja nauttia sitten niiden värikylläisyydestä halki kesän - sikäli kuin kesä ei mene sateelta värjöttelemiseen neljän seinän sisällä.. :)

 

Niin, odotan. Kaipaan. Mutta ennen kaikkea tätä odotan ensi viikkoa, jälleen yhtä yhteistä koko perheen kylpyläreissua - ja siinä sivussa aina väkisinkin hieman naurahdan päivinä, jolloin lunta vain sitkeästi tulla tupruttaa, vaikka kevättä kaipaa.

18. maaliskuuta 2019

Onnen syvin olemus

Tällä viikolla tulee kuluneeksi jo kahdeksan kuukautta siitä, kun minusta tuli äiti ja miehestäni isä. Kun meistä tuli vanhemmat, kun meidän pieni syntyi ♥

Olen aina ollut äärettömän impulsiivinen ihminen, joka ryntää uusien asioiden kimppuun kuin se kuuluisa sika limppuun.

Lapsen saamista kuitenkin mietin todella syvimpiä sopukoita myöten, koska vaikka muuten "mutkumähaluun"-asenteella hypin asioihin vauhdin vimmalla, lapsi on jotain aivan muuta. Ei ole kyse enää omista haluista, vaan kokonaisen uuden ihmisen elämästä ja siitä millaiset eväät tälle on kykenevä antamaan taipaleelleen.

Kun syntyi päätös siitä, että ollaan valmiita olemaan vanhempia, olimme miehen kanssa olleet yhdessä 16 vuoden ajan. Ja kun pieni sitten viime vuonna syntyi, olimme olleet yhdessä 17 vuoden ajan. Ystäväpiirissä olemmekin vitsailleet, että hurjan hätäisesti alettiin lasta pukaamaan ihan ensihuumassa.. :)

Nämä kahdeksan kuukautta ovat olleet aivan erityislaatuisia. Mikä hienointa, tunnemme voimakkaasti, että pieni syntyi juuri oikeaan aikaan. Vaikka jo joitain vuosia aikaisemmin asiaa pyöriteltiin, niin oikea aika oli juuri nyt. Vuosia sitten olisin ollut vielä huomattavasti epävarmempi monessa asiassa mitä vauvan kanssa eteen tulee ja koen, etten olisi vielä ollut sellainen äiti kuin toivon lapsellani olevan. Toiset tuntevat olevansa valmiita vanhemmiksi huomattavasti nuorempina, minä en.

Ihana tyttömme on ilahduttanut elämäämme nyt siis lähes kahdeksan kuukauden ajan, mutta silti yhä vieläkin pysähdyn harva se päivä vain miettimään sitä tosiasiaa, että siinä hän on.


Pieni päiviemme ilostuttaja. Hän on olemassa, olemme todella onnekkaita kun hänet saimme. Lapsen saaminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys, joten jaksan tätä arvostaa suunnattomasti päivästä toiseen. Pyrin parhaani mukaan tämän muistamaan myös niinä hetkinä, kun hymyn sijasta tulee itkua ja kiukuttelua.. :)

5. maaliskuuta 2019

Oma koti kaapiston kallis

Onko paikkaa ihanampaa, kuin oma koti? Ei ainakaan itselleni, sillä koti on itselleni se paikka jonka uumeniin mieluiten käperryn. Kuulunkin niihin kuuluisiin kotihiiriin, jotka mielellään nököttävät omassa pesässään. Ja etenkin näin keväällä huomaan myös pesänlaittovietin kurkistavan kolostaan.

Kotimme on noin 85-neliöinen omakotitalo rehevällä tontilla metsän laidalla. Etenkin säilytystilasta meillä on aina pula ja koska keittiön koon ja mallin vuoksi ruokapöytä on olohuoeessa, on tila ollut kortilla entistä enemmän: ruokapöytä vienyt oman tilansa, mutta sen ympärille ollut mahdotonta saada säilytystilaa. Viime vuoden puolella päätimme miehen kanssa keksiä asiaan ratkaisua!

Vanha ruokapöytä tuoleineen lähti uuteen kotiin pois tieltä. Suunnittelimme sen tilalle kaapiston ja ruokapöydän yhdistelmän, joka palvelisi tarpeitamme ihanteellisesti. Suunnitelma toteutettiin puusepällä ja viime viikonloppuna saimme kovasti odottamamme kokonaisuuden kotiin ♥


Olemme täysin myytyjä tähän kokonaisuuteen! Saimme hurjasti lisää säilytystilaa ja myös itse pöytä on suunniteltu tarpeisiimme: se on arkiloissa pienessä koossa, mahduttaen ympärilleen vain kaksi tuolia vastatusten, sekä syöttötuolin päätyynsä. Tarpeen vaatiessa pöytää on mahdollisuus jatkaa kahdella eri pituudella, jolloin istujia mahtuu enemmänkin.

Keskiosan valkoinen yläkaappi suunniteltiin kokonaisuuteen lähinnä siksi, että sillä sai ikäänkuin koottua kaapiston pöytineen yhtenäiseksi. Se on sen verran korkealla, että kaltaiseni 160-senttinen tappijalka ei sinne juurikaan ylety - sen sijaan yli 190-senttinen mieheni tuumasi omivansa kaapin salalokerokseen :)

Yläkaapin alapuolella ja kaappien välissä puolestaan on kaksi tammista avohyllyä, jotka mukautuvat tammiseen ruokapöytään. Niille asetetut koriste-esineet saavat myös omanlaistaan ilmettä kokonaisuuteen.


Koska pöytä on hyllyn syvyyden verran kaapiston sisällä, on sen alapuolella myös kerrassaan mainio tila yhdelle koiranpedille. Toimivaa tilankäyttöä! :)

Kun uusi kaapisto/pöytä saapui, päätin myös olevan aika vuoden ensimmäisille leikkokukille. Sopivan värisiä tulppaaneja ei kaupassa tuolloin ollut, joten ruusupuska kantautui kotiin koristamaan pöytää ja tuomaan samalla ihanaa kevään tuntua kotiin!

1. maaliskuuta 2019

Kot-kot-kotkotuksia

Viime lokakuussa päätimme hankkia kanoja. Tai jos nyt rehellisiä ollaan, minä päätin ja mies nyökytteli perässä, sillä mikäpäs vaimonsa päätä kääntäisi, kun on jotain päättänyt. Kanat ovat kuitenkin lähellä miehenkin sydäntä, joten piankos hän innostuikin jo johtamaan kanalan rakennusoperaatiota :)

Kun päätin kanojen hankkimisesta, etsin pääasiassa kanoja, jotka ovat niin sanotusti tappouhan alla, eli saisin muutamalle kotkottajalle jatkon elämäänsä. Yhdestä paikasta meille muutti aikuinen kana kahden tipun kanssa, toisesta paikasta yksi iso kana. Kolmannesta paikasta haimme kukon, mutta ikävä kyllä tämä osoittautui kaikeksi muuksi kuin herrasmieheksi, käyden kanojen kimppuun ja alistaen nämä täysin. Kukko siis ikävä kyllä jatkoi matkaansa - lennähtäen niille kuuluisille vihreämmille niityille.

Kaksi tipua ovat nyt muutamassa kuukaudessa kasvaneet aikuisiksi ja kuinka kauniita neitosia niistä onkaan kuoriutunut! Tässä ensimmäisessä kuvassa nököttää Klaara:

"Juu moi vaan"

Toinen tipuista puolestaan sai nimekseen Kaarina. Toisin kuin Klaarasta, Kaarinasta erottaa hyvin selvästi sen, että sen perimässä on silkkikanaa: sillä on mitä hurmaavin töyhtötukka, sekä myös silkkikanalle tyypilliset tummat kasvot ja harjas.


Vertailun vuoksi kuva lokakuulta, jossa näkyy tipujen kanssa meille muuttanut Irma, vieressään pikku-pikkuriikkinen Klaara ♥

Tilipi-tappi-tippitappi... ♪

Parven neljäs kana on Matami, iso pullea lylleröinen, jonka suvussa on ainakin orpingtonia. Matami on tuplasti kaikkia muita suurempi ja luonteeltaan lempeä löllykkä. Matami on myös hyvin perso kaikelle vähänkään herkkua muistuttavalle - ja vastaavasti se suhtautuu sangen nyrpeästi muun muassa tarjottaviin salaatinlehdyköihin:

"Rehuja, hyh. Tahtoo pullaa, missä pulla?"

Odottelen kovasti kesää, jolloin kanat pääsevät pihalle kipittelemään. Meillä aikaisemminkin oli kanoja, joten muistan sen ihanan tunteen, kun saa seurailla kanojen kotkotuksia. Milloin ne hiippailevat rikkaruohopusikoissa pyrstösulat vilkkuen, milloin makaavat auringossa rennosti retkottamassa, milloin tonkivat etanoita.

Sanonta "omat kanat, omat munat" on myös hyvin miellyttävä lause kaikkiaan. Omien kanojen munia syö mielellään, kun tietää kuinka kanat elävät.


24. helmikuuta 2019

Alkusävel

Uudet alut. Kuinka rakastankaan uusia alkuja.
Ainakin sen suhteen, mitä tulee blogimaailmaan.

Olen kirjoittanut eläinblogia, olen kirjoittanut kirjablogia, olen kirjoittanut blogia jossa yhdistyi nämä kumpikin - sekä lisämausteena yhtä jos toista niiden väliltä. Tämä viimeiseksi mainittu on ollut hyvinkin mieluisa, mutta kuten talven lumet keväällä, suli se viime vuonna ajan jalkoihin. Hiljalleen olen laskenut sen mielessäni unholaan ja sulkenut ovea sen edestä.

Siitä pääsemmekin uuteen alkuun. Tähän blogiin. Aika näyttää millaiseksi blogi kokonaisuudessaan kehittyy, mutta blogi on lämminhenkinen paikka ajatuksilleni, joita haluan pukea sanoiksi. Ajatuksia arjen iloista, ohikiitävistä hetkistä. Ajatuksia.. niin, ihan vain elämästä itsestään. Kuten se Nykäsenkin Matti muinoin totesi, elämä on ihmisen parasta aikaa.


Perheeseemme itseni ja aviomieheni lisäksi kuuluu heinäkuussa 2018 syntynyt tyttäremme, joka on meille aivan kaikki kaikessa ♥ Rakkauden määrä pientä kohtaan on jotain aivan sellaista, jolle ei ole sanoja keksitty ja tuon äärettömän rakkauden kanssa opettelemme elämään joka päivä. Päivä päivältä opimme aina hieman enemmän eiliseen verrattuna.

Meidän ihmisten lisäksi perheeseemme kuuluu myös monta karvaisempaa ja sulkaisempaa kulkijaa. Eläimet ovat aina olleet merkityksellisiä itselleni ja rakastan nähdä niiden nauttivan elämästään. Koirien kanssa tykkään kulkea luonnossa ja etenkin vanhempi koiramme Tahvo on uskollinen kuvauskaverini, kun erityisesti keväisin ja syksyisin nappaan kameran mukaan ja lähden ikuistamaan suuresti rakastamaani luontoa.


Lähteköön matkaan antoisaan uusi tarinoiden taival, uusi blogi.