22. huhtikuuta 2019

Koulukiusaaminen - tarinaa todellisuudesta

Olen perusluonteeltani sellainen, joka keskittyy pääasiassa elämän hyviin asioihin, sillä voisi sanoa, että onni kertaa itseään sitä mukaan, mitä enemmän siihen keskittyy. Toisin sanoen, kun muistaa arvostaa onnea, sitä myös kykenee tuntemaan aina herkemmin. Kliseistä kenties, mutta yllättävän totta. On kuitenkin asia, jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua valoisaksi, mutta haluan silti tuoda tätä omalta osaltani esille. Tuo asia on koulukiusaaminen. Tästä on viime aikoina puhuttu ja kirjoitettu paljon, mikä on sinällään hyvä - parempi olisi, jos sen hoitoon ja ehkäisyyn panostettaisiin huomattavasti suuremmin. Itse olen näin aikuisiällä ollut hyvinkin avoin omasta koulukiusaamisesta, jonka uhriksi jouduin jo ala-asteelta ja yhä pahenevassa määrin yläasteen loppuun saakka. Muistan kuitenkin vuosia ja vuosia myöhemmin sen valtaisan häpeän tunteen, mitä nuorena koki tietäessään olevansa kiusattu. Sen yritti peitellä lähes hinnalla millä hyvänsä - vaikka toisaalta voisi kysyä keneltä sitä oikeastaan edes peitteli? Kaikkihan kuitenkin tiesivät, että olin se kiusattu. Kenties nujerretun viimeinen toivo yrittää näyttää ulospäin, ettei ole satutettu, vaikka mieli vuotaa verta.
Mitä siihen lapsena koettuun häpeään tulee, näin aikuisena asia on kuitenkin täysin eri, sillä vaikka kiusaaminen omalla kohdallani meni sinne äärirajoille, on sen jollain keinoin vuosien saatossa ja lapsesta aikuiseksi kasvettuaan kääntänyt eräänlaiseksi voimavarakseen. Tämän vuoksi myös puhun kokemuksista hyvin avoimesti, koska koen ylipäänsä kaiken aiheen ympärillä olevan asian äärettömän tärkeäksi tuoda esiin ja herättää jälleen lisää keskustelua. Koulukiusaaminen on mielestäni pelkästään sanana uhria väheksyvä, koska todellisuus on hyvin usein suoranaista pahoinpitelyä, jota kenenkään ei pitäisi kokea - etenkään kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kasvuiässä, jolloin vasta vahvistaa herkkää minuuttaan koko loppuelämäänsä varten.

Tämä on asia josta haluan puhua ja jota haluan nostaa esiin. Koulukiusaamisen yhdet kasvot ja millaista sellaisen keskellä on elää ja kasvaa. Kokemuksesta on kuitenkin ainakin tässä yhteydessä suorastaan mahdotonta kirjoittaa kattavasti, koska vuosia jatkuneeseen kiusaamiskierteeseen mahtuu niin paljon käänteitä, että niistä saisi kokonaisen kirjan. Tämä teksti nyt kuitenkin täyttyköön edes pienestä osasta tarinaa.
Kiusaaminen oli kaiken kaikkiaan, voisi sanoa perinteisesti, hyvin sukupuolisidonnaista: tyttöjen puolelta henkistä, poikien puolelta fyysistä. Tytöt eristivät täysin ja käyttivät todella taidokasta henkistä väkivaltaa, joka oli täysin näkymätöntä, mutta viilsi veitsen tavoin. Pojat päinvastoin käyttivät hyvin avoimesti fyysistä väkivaltaa, muun muassa lyöden, päälle räkien, potkien tai vaikkapa omaisuutta koulun vessassa uittaen. Kiusaaminen oli täysin jokapäiväinen arkitodellisuus, ei vain hetkittäistä.

Ooikien fyysiset väkivallanteot tapahtuivat aina isolla porukalla: poikia oli yleensä vaihdellen 3-7 joukossa, jollaisella joukkovoimalla pahoinpitelivät. Keinojakin oli monenlaisia: joskus pelkkää joukolla päälle räkimistä, joskus polkupyörillä ympärillä ajamista ja siitä polkupyörän päältä potkimista vauhdissa. Milloin laitettiin seinää vasten ja sitten vauhdilla potkittiin - siinäkin vain mielikuvitus rajana. Mikäli kaaduin pahoinpitelyn johdosta maahan, pojat innostuivat niin sanotusti "lyömään lyötyä" kokoontuen ympärilleni potkimaan ja sitten se perinteinen: aina piti lopuksi räkiä päälle.
Talvisin milloin käytettiin märkiä hanskoja kasvojen lyömiseen, milloin heitettiin lumipalloja, joihin pyöriteltiin kiviä sisälle. Palloja keksittiin myös uittaa vessassa veden alla, jotta ne jäädyttyään olisivat entistä parempia heittoväleineitä - hurjan paljon hauskempaa. Toisinaan osa poikalaumasta piti kiinni, kun pari tunkivat lunta takinkauluksesta sisälle sylikaupalla. Sitten odotettiin, että lumi sulaa vaatteiden sisälle samalla kun heiteltiin lisää lumipalloja päin.

Toisinaan pojat käyttivät heittoaseena: jouduin ympyröidyiksi ja sitten piiristä yksi yksi tönäisi niin, että kaaduin jotain toista poikaa kohti ja siitähän se riemuisa leikki sitten lähti: vastaanottanut poika yökkäävin elein joko potkaisi ennen kuin kaaduin häntä päin tai törmättyäni tönäisi toiseen suuntaan, "hyi hitto, se koski muhun". Ja sama toistui, potkusta potkuun, tönäisystä tönäisyyn ja yökötyksestä yökötykseen.
Yläasteella jouduin jo niin pahasti koulukiusatuksi, että sitä on vaikea etenkään näin aikuisena edes ymmärtää, kuinka siinä pystyi millään muotoa elämään. Olemassaolevat kiusaajat tutustuivat uusiin ihmisiin ja opettivat uusille kavereilleen, että olen se jota kiusataan. Sittemmin nämä joille se oli opetettu, alkoivat kiusaamaan ja saatoin myöhemmin nähdä heidän opastavan jälleen uusia kiusaajikseni. Kuin valtava, kaiken alleen nielevä lumivyöry, joka lopulta kasvoi kaiken nieleväksi tuhoksi, jolle ei näyttänyt olevan loppua enää lainkaan.

Lopulta olin siinä pisteessä, että olin täysin yksin ja täysin kiusattu. Minulle tuikituntemattomat ihmiset kiusasivat, koska tiesivät että olin koulussa se, jota "kuuluu" kiusata. Hullua eikö? Lopulta pelkäsin jokaista tuntematonta ihmistä joka tuli vastaan, koska en voinut ikinä tietää kuinka käy. Sydän hakkasi niin lujaa, että kuulin sen paukutuksen korvissani saakka ja lyönti kiihtyi mitä lähempänä oli kohtaaminen vastaantulijan kanssa. Pelko oli niin silmitöntä, että tärisin lopulta kauttaaltani silkasta helpotuksesta, jos vastaantulija vain käveli ohitseni.


Y
ksi pahimpia mitä muistan on se, kun jo valmiiksi täysin elämäntoivoni menettäneenä, tuli tuntematon ihminen kavereineen luokseni tiedustelemaan, että "eiks sua oikeesti hävetä olla sä, mikset sä vaan tee palvelusta kaikille ja tapa ittees oikeesti?". Se oli yksi täysin viimeisimpiä nauloja arkkuun 14-vuotiaalle, joka eli päivästä toiseen yksin, pahoinpitelijöiden armoilla.


Yläasteen lopussa olin jo niin täysin henkisesti murskattu, etten uskaltanut enää edes mennä kouluun. Olin luvatta poissa, toisin sanoen lintsasin sieltä aivan vähän väliä, tehden lintsaamisesta tosielämän traagista taidetta. Istuin talvipakkasellakin yksin metsässä tuntikausia mielummin, kuin menin kouluun. 
Ja voi niitä onnenpäiviä kun tulin kipeäksi - ne oli ihania, koska sai aina hetken olla turvassa koulusta. Toivoin kuumeiden jatkuvan pitkään.

Yläasteen vikoina hetkinä olin niin täysin alistettu, eristetty, ja hakattu niin henkisesti kuin fyysisesti, että halusin kuolla. Siinä vaiheessa kun 14-vuotias on niin täysin nujerrettu, ettei näe enää muuta vaihtoehtoa kuin halun kuolla, asiat ovat menneet todella, todella pahasti pieleen. 14-vuotiaan kantti kuitenkin loppui kesken yrityksen, joten lopulta tuskallinen piina jatkui - koulu odotti jälleen.
Muistan kuinka menin kouluun ensimmäistä kertaa tämän jälkeen ja kiusaajat hyökkäsivät heti pihalla kimppuuni. Heillä ei ollut aavistustakaan miten lähellä olin lopettaa elämäni heidän takiaan, mutta se ei ollut edes pahinta. Pahinta oli se, että minä, se 14-vuotias lapsi, häpesin koko sielustani ja sydämestäni sitä, etten ollut onnistunut kuolemaan. Koko 14-vuotisen elämäni aikana en ollut hävennyt mitään niin paljon.

Luokkakavereistani jatkuva lintsaamiseni oli lähinnä hauskaa, joten he päättivät eräänä päivänä tempaista - he lintsasivat koko luokka kerralla. Minä en tuona päivänä ollut koulussa mutta tultuani sitten seuraavan kerran kouluun, päädyin kuraattorille. Siellä kuulin kuinka koko luokka oli lintsannut siksi, koska ottivat minusta, luokan lintsarista mallia. Kuraattori kertoi, että näytän huonoa esimerkkiä koko luokalleni ja kysyi että no, hävettääkö yhtään? Minua tietysti lähinnä hävetti, että olin olemassa, mutta en sanonut mitään. Kun on tarpeeksi nujerrettu ja elämähalu piiskattu pihalle, ei ole enää voimia sanoa mitään.

Nyt kun on aikuinen ja on oma lapsi, tätä kaikkea todellisuutta huomaa miettivänsä useammin. Kun on kokenut tuon kaiken sanoinkuvailemattoman hirveyden ja tietää toden teolla millaista se voi olla, huomaa tuumaavansa millaista oman lapsen koulutie mahtaakaan tulla olemaan joskus. Kuinka moni muu vielä joutuu läpikäymään tuon saman maanpäällisen helvetin lapsena/murrosikäisenä ja sen jälkeen hoitaa henkisistä arpiaan tai yrittää paikata ammottavia sisäisiä haavojaan vuosia sen jälkeen?

T
iedättekö, että meillä Suomessakin on monia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole selvinneet kouluajan rankasta kiusaamisesta ja pahoinpitelystä - ja niitä, jotka eivät edes ole eläneet sitä pidemmälle. Lapsia, jotka päättävät itse elämänsä, koska eivät jaksa uskoa tuskallisen piinan päättyvän.

Kasvu/kehitysiässä koetut tapahtumat voivat olla aivan äärettömän merkitseviä koko aikuisuutta ajatellen, eikä ne valtavat henkiset sirpaleet välttämättä korjaannu koskaan, vaikka aikuiseksi kasvaisikin.

Itse selvisin ja lopulta käänsin kokemukset voimavarakseni, mutta näin onnekkaasti ei kuitenkaan kaikille käy. Liian moni kuolee liian varhain,  tai elää piinaavat muistot jatkuvana varjona vierellään. 

3 kommenttia:

  1. Rankkaa luettavaa nämä kokemuksesi. Onneksi olet ollut avoin. Se varmasti auttaa kääntämään nuo ikävääkin ikävimmät tapahtumat voimavaraksi. Tätä lukiessa ihmettelin, sitä mitä monesti ihmettelen, mikseivät aikuiset näe.
    Samaistumispintaa minultakin löytyy. Olin koulukiusattu kolmanteen luokkaan saakka, kunnes muutimme Australiaan. Siellä en sitä joutunut kokemaan, mutta taas palattuamme Suomeen kiusaaminen jatkui, mutta enää vain yhden vuoden ajan, koska jälleen muutimme. Silloin 50-60-luvulla ilmiötä ei tunnistettu, eikä sillä ollut nimeä. Tuolloin myös opettajat yhtyivät epämiellyttäväksi kokemansa oppilaan simputtamiseen.
    Kaikesta huolimatta erittäin ihanaa alkavaa viikkoa sinulle!

    VastaaPoista
  2. Olen niin pahoillani että olet joutunut tuollaisia hirveyksiä kokemaan tai että ensinkään kukaan lapsi joutuu:( Sitä niin toivoisi että kaikki saisivat elää turvassa ja juuri sellaisina kuin ovat, ilman pelkoa ja huolta! Tuulien teitä lähetetään lämpöinen voimahalaus sinne💖

    VastaaPoista
  3. Olen erittäin pahoillani ja surullinen kokemastasi helvetistä. Meillä on kaksi adoptio poikaa Pietarista .Ja meidän perhe kävi läpi heidän kauttaan tämän saman. Etenkin nuorinpoika sai kokea tarhasta saakka kiusaamista. Kerran hänen ollessa ala-asteella mies soitti yhden pojan kotiinkin niin isä siellä vain vastasi että eikö häntä ole aina kiusattu. Ylä-asteella eräs poika kuristi huivilla takaapäin niin että kaulassa oli kauheat jäljet. Otin niistä kuvia ja teimme siitä poliisiasian. Mutta kun olivat kumpikin alaikäisiä siitä tuli ensin kuuleminen ja siellä yritettiin asiaa kaunistella ja eivät halunneet edes kuvia katsella mutta minä näytin väkisin ne. Pojan äiti kysyi että mitä me haluamme rahaa vai. Me sanoimme että me haluamme sinun pojallesi apua, koska tämä ei ole normaalia.Vanhin poika sai yläasteella kokea tämän piinan .Kyllä nämä olivat kauheita aikoja mutta niistä selvittiin yhdessä. Mutta sen me huomattiin, koulussa ei ole mitään keinoja tehdä asioille mitään ne vain puhuvat kiva koulu jutuista. Harmittaa koko sanakin. Olen todella iloinen että selvisit tästä ja teit siitä vahvuutesi. Niin mekin teimme ..

    VastaaPoista